Henkilö: Igor Cherepov

Igor Cherepov valmentaa ammatikseen Tampereen Voimistelijoiden naisten telinevoimistelun edustusryhmiä. Hän kuuluu myös Voimisteluliiton naisten telinevoimistelun maajoukkueringin valmentajiin.
Alun perin Cherepov suunnitteli valmennusuraansa miesten telinevoimisteluun, mutta hän päätyi niasten valmentajaksi yliopisto-opintojensa aikana.
Cherepoville valmentaminen on ruumiillista työtä. Hän huoltaa omaa kehoaan muun muassa kuntosali- ja uintiharjoittelulla silloin, kun se tuntuu hyvältä. "Valmentajan tehtävä on saada muut tekemään asioita, joista he eivät pidä. Mutta kun pitäisi saada itsensäkin toimimaan niin..." hän nauraa päätään pudistellen.
Cherepovin mukaan tottuminen suomalaiseen harjoituskulttuuriin vei lähes vuosikymmenen. Hänen aiemmissa työskentelymaissaan vanhemmat harvoin kyseenalaistivat valmentajia, mutta Suomessa vanhemmat päättäisivät mielellään kaikesta harjoitteluun liittyvästä. Valmentajalle hankalimpia ovat tapaukset, joissa vanhempi pakottaa lapsensa voimistelemaan tai lopettamaan voimistelun.
Cherepovin vaimo Ira Zavialova (keskellä) työskentelee myös naisten telinevoimistelun ammattivalmentajana Tampereen Voimistelijoissa. Ikurin liikuntahalli on heille mieluinen ja kotoisa työpaikka.

Erilaisuus menestyksen avaimena

Igor Cherepov on valmentanut naisten telinevoimistelua menestyksekkäästi neljänkymmenen vuoden ajan.

 

Naisten telinevoimistelun ammattivalmentajalla Igor Cherepovilla on näinä päivinä aihetta juhlaan. Hänen valmennusuransa alusta tuli hiljattain kuluneeksi neljäkymmentä vuotta, ja vuodenvaihteessa tulee täyteen viisitoista vuotta Tampereen Voimistelijoiden työntekijänä.

Kuluneet vuodet ovat sisältäneet kymmeniätuhansia tunteja kansallisen ja kansainvälisen tason valmennustyötä useissa maissa, eivätkä arvokisojen edustuspaikat ja palkintosijatkaan ole jääneet kokematta.

 

Uima-altaasta telinesaliin

Pietarilaislähtöisen Cherepovin oma urheilu-ura alkoi kuusivuotiaana kilpauinnista. Isän toiveesta aloitettua harrastusta jatkui kolmisen vuoden ajan.

– Vuonna 1968, kun olin yhdeksänvuotias, voitin ikäluokkani Leningradin mestaruuden vapaauinnin sprinttimatkalla. Pidin uintia kuitenkin vähän tylsänä, ja tuon kilpailun jälkeen yksi ystäväni pyysikin minua katsomaan hänen voimisteluharjoituksiaan. Menin hänen mukaansa, ja tässä sitä nyt ollaan, hän nauraa.

Telinevoimistelu vei pojan mennessään, ja varttuessaan hän alkoi myös valmentaa lajia. Ammatillinen osaaminen syventyi liikuntakasvatuksen yliopisto-opintojen parissa, ja muutama vuosi valmistumisensa jälkeen Cherepov voimistelijoineen kutsuttiin Neuvostoliiton maajoukkueeseen.

– Työskentelin maajoukkueessa kahdeksan vuotta, ensimmäiset neljä vuotta juniori- ja jälkimmäiset senioritasolla. Valmensin samoja voimistelijoita, ja he pärjäsivät aika hyvin. Yksi tyttö sai pari telinemitalia vuoden 1988 junioreiden Euroopan mestaruuskisoissa, ja seuraavana vuonna toinen tyttö voitti neliottelun Euroopan mestaruuden, Cherepov kertoo.

 

Neuvosto-osaaminen edelleen arvossaan

Neuvostoliitto hallitsi telinevoimistelun arvokisoja 1950-luvulta hajoamiseensa asti, ja maa on edelleen kärjessä esimerkiksi olympiavoimistelun mitalitilastoissa.

Kansainväliset voimistelupiirit hyödynsivät mielellään neuvostoliittolaista valmennusosaamista, ja 1990-luvun alussa Igor Cherepovkin solmi ensimmäisen päätoimisen työsopimuksensa ulkomaille. Hän valmensi puolentoista vuoden ajan Etelä-Koreassa yhdessä vaimonsa Ira Zavialovan kanssa. Pariskunta palasi kotimaahansa, kun heidän poikansa oli aloittamassa koulunkäynnin.

–Venäjällä ei kuitenkaan ollut silloin kauhean hyvä tilanne taloudellisesti tai muutenkaan, Cherepov muistelee Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisiä vuosia.

Kotiinpaluun jälkeen Cherepov sai muutamia työtarjouksia Euroopasta, eikä kynnys lähtemiseen ollut kovin korkealla. Määränpääksi valikoitui Portugali, jossa hän työskenteli maan kärkivoimistelijoiden kanssa viiden vuoden ajan. Samoihin aikoihin moni venäläisvalmentaja muutti pysyvästi ulkomaille.

– Vuonna 1995 osallistuimme portugalilaisten voimistelijoitteni kanssa ensimmäistä kertaa maailmanmestaruuskisoihin. Noissa kisoissa Boris Šahlin kertoi minulle, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen yli 800 venäläisvalmentajaa oli lähtenyt eri puolille maailmaa.

Šahlin oli moninkertainen maailmanmestari ja olympiavoittaja, ja hän työskenteli 1990-luvun alkupuolella FIG:n miesten telinevoimistelun teknisessä komiteassa. Cherepov vaikuttui lajikonkarin esittämistä tilastotiedoista.

– Olen nähnyt monenlaisia kulttuureita, mutta telinevoimistelu perustuu yhteen järjestelmään. Ja se on rakennettu pitkälti Neuvostoliitossa. Tiedämme, että järjestelmämme on edelleen paras: esimerkiksi Valeri Liukinin omistamassa yhdysvaltalaisseurassa on valmennettu lukuisia arvokisavoittajia, hän havainnollistaa.

 

Elämä asettuu Suomeen

Cherepovin työ Portugalissa tuotti hyviä tuloksia. Heti työsuhteen alussa hän ja paikallinen seura keskustelivat olympiatavoitteesta, ja yksi hänen valmennettavistaan pääsikin kilpailemaan Atlantan olympialaisiin. Valmennusyhteistyön kaavailtiin jatkuvan seuraavan olympiadin ajan, mutta perhe tahtoi toisin.

– Ira pyysi minua etsimään työpaikan lähempää kotoa tai lopettamaan valmentamisen kokonaan. Perhe on kuitenkin perhe, hän hymähtää.

Ratkaisu tilanteeseen löytyi Suomesta. Muutaman Espoossa vietetyn vuoden jälkeen Cherpov asettui Tampereelle, tällä kertaa yhdessä vaimonsa kanssa. 

­– Olen työskennellyt Tampereen Voimistelijoissa pidempään kuin missään muualla. Henkilökohtainen elämäni ja työ ovat tasapainottuneet tänne luontevasti.  Sitä paitsi – jos en pidä jostain paikasta, lähden menemään, Cherepov virnistää.

Viimeisen viidentoista vuoden aikana moni Cherepovin valmennettavista on ponnistanut suomalaisen telinevoimistelun huipulle, ja mahtuupa mukaan historiallisia arvokisasuorituksiakin. Vuoden 2007 Stuttgartin MM-kisoissa Tampereen Voimistelijoiden Annamari Maaranen saavutti olympiapaikan ensimmäisenä suomalaisena naistelinevoimistelijana sitten vuoden 1964. Tapauksen ainutlaatuisuus konkretisoitui hänen valmentajalleen melko erikoisessa paikassa.

– Matkustin Stuttgartista Suomeen laivalla, jossa päädyin samaan saunaan kahden suomalaisen miehen kanssa. Kuulin, kun toinen miehistä kysyi seuralaiseltaan, oliko tämä kuullut suomalaisvoimistelijan päässen olympialaisiin. En ymmärrä suomea kauhean hyvin, mutta tuon verran sain selvää.

Pekingin olympialaiset jäivät Maaraselta väliin loukkaantumisen vuoksi, mutta Cherepovin toinen valmennettava, Annika Urvikko, kilpaili jo seuraavissa kesäolympialaisissa.

 

Katse tulevaisuudessa

Cherepov suhtautuu tyynesti pitkän uransa saavutuksiin, eikä hän nosta mielellään mitään kokemusta ylitse muiden.

– Totta kai muistan, kun voimistelijani voitti ensimmäisen kultansa Neuvostoliiton mestaruuskisoissa. Ensimmäinen Euroopan mestaruuskin on hyvin muistissa: tunne oli mahtava, kun tyttö sai mitalinsa, lippumme nostettiin ja kansallislaulumme soi. Portugalilaisvoimistelijan pääsy olympialaisiin oli myös hieno hetki elämässäni. Anskun [Maarasen] olympiapaikka oli tavallaan jo tuttua, sillä olin ollut olympialaisissa aiemminkin. Annikankin olympiapaikka oli hieno juttu, mutta tiesimme, ettemme kilpailisi mitaleista.

Menneisyyden huippuhetkien muistelun sijaan Cherepovin katse on suunnattu tiukasti eteenpäin ja tulevaisuuden huippuvoimistelijoihin. Hän näkee, ettei Tampereelta ole mahdotonta päästä olympialaisiin tulevinakaan vuosina. Hän uskoo vahvasti, että arvokisamenestys vaatii voimistelijoilta teknisen osaamisen lisäksi myös persoonallisuutta, ja sen löytäminen onkin yksi hänen valmennuksensa kulmakivistä.

– Valmennusfilosofiani on olla erilainen kuin muut. Jos haluaa voittaa mestaruuksia, voimistelijan täytyy olla omaperäinen ja erottua muista. Lajimme voi toisinaan tuntua aika konservatiiviselta, mutta koetan kulkea eri polkuja sääntöjen puitteissa

– Pidän siitä, että entinen työkaverini on sanonut erottavansa minun voimistelijani muista kansainvälisissä kilpailuissa. Valmennusjälki on kuin käsiala, hän toteaa.

Jos Cherepovin suunnitelmat käyvät toteen, hän jatkaa käsialansa työstämistä vielä reilun kymmenen vuoden ajan.

­– Valmentajan täytyy työskennellä koko kehollaan eikä vain istua harjoituksissa. Mutta on vaikea sanoa, kuinka pitkään pystyn jatkamaan hallilla pomppimista. Toivon työskenteleväni aktiivisesti vuoteen 2028 asti.

Sinä vuonna telinevoimisteluväen katseet kohdistuvat Los Angelesin kesäolympialaisiin. Nähtäväksi jää, kuinka monta tamperelaisvoimistelijaa on mukana tuossa kilpailutapahtumassa.

 

Teksti ja kuvat: Roosa Pelkonen